Elämä, kuten minä sen näen

 

Synnyin pienelle paikkakunnalle työläisperheeseen. Olen vanhin neljästä lapsesta, ja lapsuuteni maisemiin kuuluivat enemmän pellot ja hiekkatiet kuin kaupungin vilinä. Pienenä meitä hoiti mummo – vanhempani olivat paljon töissä, eikä kiireiltä juuri jäänyt aikaa hellittelyille.

Meidän perheessä kuri oli tiukkaa. Rakkautta ei näytetty sanoilla tai sylillä, ja usein rangaistus oli joko henkistä tai fyysistä. Kun jotain tapahtui – olipa se oma tai muiden tekemä – syyt kaatuivat usein minun niskaani. Vanhimpana lapsena olin ikään kuin se, jonka piti kestää, kantaa ja olla esimerkkinä, vaikka sisällä tunsin olevani ihan yhtä hukassa kuin muutkin.

Nuo kokemukset jättivät jälkiä, mutta ne opettivat myös paljon. Opin lukemaan ihmisten ilmeitä, olemaan hiljaa silloin kun teki mieli huutaa, ja suojelemaan niitä, jotka olivat pienempiä ja haavoittuvaisempia. Opin rakentamaan omat rajani, mutta samalla myös unelmat – sen, millaista elämää haluaisin elää, ja miten haluaisin kohdella toisia.

Nykyään elämä näyttää erilaiselta. Olen matkalla eteenpäin – opiskelen, rakennan omaa polkuani, ja ennen kaikkea yritän ymmärtää itseäni paremmin. Teknologia, tietoturva ja verkot kiinnostavat, mutta yhtä lailla kiinnostaa ihmismieli: miksi meistä tulee sellaisia kuin tulemme? Mikä meitä kantaa vaikeuksien keskellä?

Päivittäiseen arkeeni kuuluu pieniä asioita, jotka tekevät elämästä pehmeämpää: kahvi aamuisin, kissani Jaager, musiikki ja hetket, jolloin voin olla täysin oma itseni. Kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää maailmaa ja muistuttaa itseäni siitä, että vaikka alku ei ollut helppo, minulla on mahdollisuus kirjoittaa oma tarinani uudella tavalla.

Tässä blogissa haluan jakaa matkaani – rehellisesti, suodattamatta, ilman kaunistelua. Ehkä se voi antaa jollekin toiselle samaistumispintaa tai edes hetken tunteen siitä, ettei ole yksin.

Kouluaika ei ollut minulle helppoa. Jos ajatellaan koko ala- ja yläastetta, se oli minulle kuin elämässä kulkemista jatkuvassa sumussa. Koulukiusaaminen ei ollut vain satunnaista – se oli sellaista, joka kulki mukanani joka päivä. Se ei jäänyt vain sanoihin tai ilkeisiin katseisiin, vaan se oli jatkuva varjo, joka liikkui mukanani luokassa, käytävillä, pihalla. Oli kuin olisin ollut jokaisen kiusaamisen kohde, vaikka en itse tehnyt mitään erityistä ansaitakseni sitä. Koulun aikaiset vuodet olivat täynnä tunteita, joihin ei löytynyt sanoja – pelkoa, yksinäisyyttä, häpeää.

Koska tilanne kotona oli myös raskas, asuin suurimman osan ala- ja yläasteesta mummoni luona. Ei se ollut vain pakon sanelema valinta, vaan se oli myös turvallisuutta ja rauhaa – paikka, jossa sain olla oma itseni ilman, että joutuisi jatkuvasti puolustamaan itseään. Mummon luona oli oma rauha, eikä siellä ollut sitä painetta, joka kotona tai koulussa tuntui jatkuvasti painavan harteita.

Kouluaikana koin, kuinka tärkeää oli löytää turvapaikka. Mummon luona sain sen. Hän ei arvostellut tai vaatinut, eikä koskaan tehnyt tuntemaan itseäni pieneksi. Hän oli lämmin, rakastava ja kuunteleva – ja siinä hetkessä sain kokea sen, mitä kodilta oikeasti halusin. Tietysti mummon luona asuminen oli omalla tavallaan vaikeaa, sillä olin erossa perheestä, mutta jos jotain hyvää siitä opinkin, niin sen, kuinka tärkeää on löytää turvapaikka silloin, kun maailma tuntuu kylmältä.

Koulukiusaamisen jälkeen oli myös pitkä prosessi yrittää toipua, ymmärtää itseään ja löytää paikka maailmassa. Ei ollut helppoa olla "se eri" – se lapsi, joka ei mahtunut porukkaan tai ollut muiden silmissä "normaali". Mutta ajan myötä opin olemaan ylpeä siitä, mitä olen käynyt läpi. Koko kouluaika muokkasi minua – niin hyvällä kuin pahalla. Se teki minusta vahvemman, vaikka sillä oli myös haavoittavaa puolta.

Kouluaika jäi minulle muistoksi siitä, kuinka tärkeää on arvostaa itseään ja huolehtia omasta hyvinvoinnista. Me kaikki olemme ainutlaatuisia, eikä meidän tarvitse miellyttää muita tai piilottaa itseämme muiden takia. Se on ollut tärkeä oppi elämässäni.

Yläasteen jälkeen päätin lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Se oli ehkä elämäni paras päätös – irtiotto siitä kaikesta, mikä oli ollut haastavaa ja raskasta. Sain mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä, löytää itseni ja luoda uusia mahdollisuuksia. Opin paljon itsestäni ja siitä, mitä halusin elämältäni. Neljän vuoden kuluttua palasin takaisin kotipaikkakunnalle, ja elämä otti uuden käänteen, kun perustin perheen.

Minulla on neljä lasta, ja he ovat olleet suurin rakkaus ja elämäni valo. Mutta matka ei ollut yksinkertainen. Olen kokenut kolme pidempää parisuhdetta, ja jokainen niistä on ollut oma tarinansa – sekä hyvää että pahaa.

Ensimmäinen parisuhteeni alkoi samoihin aikoihin, kun muutin takaisin synnyinseudulleni. Saimme kaksi lasta, tytön ja pojan. Mutta suhde ei kestänyt, sillä puolisoni petti minua. Se oli raskas hetki, mutta tein päätöksen, joka oli minulle oikea. Muutin pois ja aloin elää itselleni ja lapsilleni. Se ei ollut helppo päätös, mutta se oli ensimmäinen askel itseni löytämiseen ja sen ymmärtämiseen, etten ollut valmis hyväksymään petoksia ja epäluottamusta elämässäni.

Toinen pidempi parisuhteeni alkoi vuonna 1999. Sen aikana syntyi kaksi tytärtä, ja elämä tuntui hetkellisesti tasapainoiselta. Mutta tämäkin suhde päättyi, ja syynä oli puolisoni alkoholiongelma. Se oli jotain, jonka olin nähnyt jo lapsena, enkä halunnut enää altistaa itseäni tai lapsiani sille. Päätös lähteä oli vaikea, mutta oli tärkeää, että puolustin perheeni ja omaa hyvinvointiani.

Kolmas parisuhteeni kesti 15 vuotta. Vaikka aikaa oli pitkä, suhteen kulissit eivät olleet mitä ne näyttivät. Se oli täynnä narsistista kontrollointia, väkivaltaa ja jatkuvaa pelkoa. En voinut enää sietää tilannetta, joka vaikutti myös lapseeni. Koko suhteen ajan tunsin, että olin ansaitsemani enemmän – enemmän rakkautta, kunnioitusta ja rauhaa. Päätös päättää tämä suhde oli pitkä ja kivulias, mutta se oli lopulta se oikea. Vapaus oli se, mitä tarvitsin, ja tiedän, että päätös oli paras mahdollinen – niin itselleni kuin lapsilleni.

Elämäni on mennyt eteenpäin, ja vaikka matka ei aina ollut helppo, olen saanut paljon aikaan. Olen saanut valmiiksi lähihoitajan, merkonomin ja kohta myös IT-tukipalvelun tutkinnot. Tunteet ovat olleet sekaisin, mutta samalla usko siihen, että voin saavuttaa tavoitteeni, on kasvanut päivä päivältä. Olen tehnyt töitä ja opiskellut – ei vain itseni vuoksi, vaan myös siksi, että halusin tarjota parempaa elämää itselleni ja lapsilleni.

Nykyään minulla on kuusi ihanaa lastenlasta, jotka tuovat elämään iloa ja valoa. He ovat elämän suurimpia lahjoja. On ollut upeaa seurata, kuinka he kasvavat ja oppivat – heidän kanssaan tunnen, että elämä on täynnä rakkautta ja toivoa.

Minulla on myös ihana parisuhde, joka on tuonut rauhan ja tasapainon elämääni. Olen löytänyt kumppanin, joka arvostaa minua sellaisena kuin olen, ja se tuo turvallisuuden tunteen, jonka olin aina kaivannut. Rakkaus on parantavaa – ei vain itselleni, vaan myös koko perheelleni. Voin vihdoin sanoa, että tunnen itseni arvostetuksi ja rakastetuksi.

Kokemukseni ovat kuitenkin muovanneet minusta päättäväisen, mutta myös jonkin verran sulkeutuneen ihmisen. Pelkään tutustua uusiin ihmisiin, sillä en halua kokea uudelleen sitä kipua ja pettymystä, joita olen aiemmin kokenut. Uusien ihmissuhteiden rakentaminen on minulle pelottavaa, ja vaikka olen päättäväinen ja uskollinen ihmisille, joiden kanssa olen lähellä, ulkomaailman avoimuus tuntuu haasteelliselta. Se on jotain, jonka kanssa kamppailen vielä tänään.

Mutta vaikka pelot ovat läsnä, tiedän, että elämä ei jää seisomaan. Olen oppinut, että vaikka menneisyyden kokemukset muokkaavat minua, ne eivät määrää tulevaisuuttani. Minä voin valita, millaisen elämän haluan elää – enkä pelkää enää unelmoida suuresti.

Olen käynyt läpi monia vaikeita hetkiä elämässäni, mutta yksi asia on pysynyt muuttumattomana – en ole antanut periksi. Elämä on koetellut minua monin tavoin, mutta aina olen noussut, vaikka se on ollut vaikeaa. En ole antanut menneisyyden estää minua, vaan olen käyttänyt kokemuksia voimavarana. Elämässä ei saa antaa periksi, vaikka se joskus tuntuisikin liian raskaalta.

Vaikka pelot ja epävarmuus ovat joskus läsnä, tiedän, että jokainen uusi päivä tuo mukanaan mahdollisuuden uuteen alkuun. Haasteet tekevät meistä vahvempia, ja vaikka olemme joskus murtuneita, voimme aina kerätä itsemme ja jatkaa eteenpäin. Olen oppinut, että vaikka tie on kivinen, se ei tarkoita, että päämäärä olisi kaukana. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä, mutta meidän täytyy olla vahvoja ja uskoa itseemme – sillä se on avain siihen, että voimme elää elämäämme omilla ehdoillamme.

Jokainen kokemus, hyvä ja huono, on osa meitä. Niistä oppii, kasvaa ja vahvistuu. Elämä ei ole täydellistä, mutta se on juuri sitä, mitä me teemme siitä.

En aio antaa periksi – en koskaan.